Leffaryhmän Rakkautta ja Anarkiaa -tärppi: Zama (2017)

Jimi Rosling

Kirjoittaja on innokas elokuvanörtti ja itseoppinut GIF-tiedostojen tekijä.

Lucrecia Martelin ohjaama ja käsikirjoittama Zama (2017) tuntuu olevan elokuvana täysin sinut itsensä kanssa: se luo ainutlaatuisen elokuvallisen maailman, jossa se kertoo tarinansa omaan tarkoituksellisen verkkaiseen ja hypnoottiseen tahtiinsa tulematta katsojaa vastaan, piilotellen salaisuuksiaan loppuun asti. Zama ei ole varmastikaan se helpoin katselukokemus tämän vuoden R&A-festivaaleilla, sillä sen luikertelevan omintakeisesta olemuksesta ja oikukkaasta rytmistä on varsin hankala saada kunnon otetta. Voinkin suositella sitä suoralta kädeltä vain niille valituille, jotka omistavat Roy Anderssonin naamalla varustetun kahvimukin, kasan Apichatpong Weerasethakul -fanipaitoja ja pitävät kolonialismia satirisoivaa eksistentiaalis-surrealistista-slapstick-tragikomediaa mielenkiintoisena konseptina. Mutta vaikka edellä mainitut nimet ja termit eivät herättäneet arvon lukijassa suuria tunteita, niin pyytäisin teitä pysymään vielä hetken mukanani, jos vain millään maltatte (tai katsokaa nyt herranjestas sentään ainakin sivun alaosassa oleva GIF!).

Haluan suositella Zamaa ensinnäkin siksi, että se on kokonaisuutena erittäin hauska. Mielestäni olisi jopa täysin oikeutettua kutsua sitä jossain mielessä kesän parhaaksi ”kreisikomediaksi”, mutta tämä saattaisi johtaa joitain katsojia harhaan, sillä Zaman komedia ei aiheuta katsomossa valtavia naurunremahduksia, vaan se purkautuu yleisön seassa enemmänkin vaivautunein henkäyksin ja sisäänpäin kääntyneen hykertelyn kautta; sen komedia on hyvien kahvipapujen tavoin kuivaa, mustaa ja absurdia.

Huvittuneisuuden kohteena ja lähteenä toimii elokuvan päähenkilö, Espanjan kruunun palveluksessa jossain päin 1700-luvun Etelä-Amerikkaa toimiva virkamies Don Diego de Zama, joka odottaa loputtomiin siirtoa Lerma-nimiseen kaupunkiin, jossa hänen vaimonsa ja lapsensa oletettavasti majailevat. Näemme hänet heti elokuvan ensimmäisessä kuvassa täydellisesti tälläytyneenä, katse kohti aavaa merta, aivan kuin jokin tulevia valloituksiaan silmäilevä kunniakas konkistadori. Seuraavassa kuvassa löydämme hänet tirkistelemässä rannalla alasti peseytyviä naisia. Kyseessä ei ole myyttinen sankaritarina, vaan kertomus erään pelkurin rappiosta.

Ohjaaja Martel tuokin esille päähenkilönsä säälittävyyden jatkuvien erilaisten ironisten vastakkainasettelujen kautta, joiden kautta hän myös satirisoi laajemmin Zaman ylläpitämää yhteiskuntajärjestelmää. Muut hahmot puhuvat Zamasta kunniakkaana ja oikeudenmukaisena suurena sankarina, mutta katsojalle näytetään vain väsynyt vanha pervo, joka hoitaa pestiään suurella välinpitämättömyydellä, antaen libidonsa ja egonsa ohjata täysin päätöksentekoaan, epäonnistuen kuitenkin epätoivoisissa viettely- ja uranedistämisyrityksissään jatkuvasti yhä kauniimmin ja kauniimmin. Elokuvan ääniraidan paikoin valtaava anakronistinen 1950-luvun brasilialaishitti (Los Indios Tabajaras -nimisen yhtyeen kappale ”Maria Elena”) tuntuu letkeydessään olevan täydellisin pilkkakeino tätä itsensä täysin vakavasti ottavaa sankariamme vastaan.

Ihailtavaa Zamassa on myös se, miten elokuva onnistuu välittämään katsojalle päähenkilön kokeman loputtoman tylsistymisen ja epätyydytyksen tilan. Kaikki kohtaukset tuntuvat olevan leikattu samaan tahtiin ja saman pituisiksi, jotta elokuva menettää rytmilliset vaihtelut ja aika tuntuu matelevan. Visuaaliset kompositiot ovat monesti varsin epätyydyttäviä, koska katsojalta ja päähenkilöltä jätetään näkemättä jotain olennaista tai mielenkiintoista (esim. reaktioiden kohteet, keskustelijoiden päät). Elokuvan dialogikin on usein banaalia, byrokraattista tai vain yleisesti sekavaa johtuen hahmojen suuresta määrästä, jonka vuoksi katsoja tuntee olonsa jatkuvasti hieman epämukavaksi.

Elokuvan maailma on kuvattu mielettömän suurella yksityiskohtaisuudella: sen lavastus ja puvustus tuntuvat eletyiltä ja hahmojen monet aikalaistavat vierailta, mutta uskottavilta kontekstissaan. Ja koska katsojalle ei avata juuri ollenkaan maailman normeja, niin katsomiskokemus muuttuu vielä piirun verran vaivaannuttavammaksi.

Zama ei kuitenkaan sorru missään mielessä minkäänlaiseen inhorealismiin, sillä sen olemuksessa on jotain kauniin unenomaista ja hallusinatorista. Don Diego de Zama on keinotekoisen maailmansa vanki, joka pitää kiinni kuvitellusta kunniastaan tietämättä miksi. Kuvien staattisuuden ja pieniin yksityiskohtiin painottuvan äänisuunnittelun (hyttysten surina, orjan tasaisesti heiluttama nariseva viuhka) kautta tuodaan ilmi paitsi tropiikin painostava helle, mutta myös Zaman vähittäinen ajautuminen yhä syvemmälle mielensä syövereihin.

Kuviteltu ja todellinen maailma alkavatkin vähitellen sekoittua (jos niitä joskus on edes voitu erotella). Zamaa alkavat piinata erilaiset houretaudit, kummittelevat talot ja pienet pojat, jotka lukevat ivallisesti hänen ajatuksiaan ääneen. Ja kaiken elämän kärsimyksen takana on ehkä mystinen rikollinen Vicuña Porto, joka on eri lähteiden mukaan joko kuollut, karkuteillä, teloitettu, tulossa teloitetuksi, tulossa vierailulle, kaikki edellä mainitut, ei mitään niistä tai ehkä vain Zaman mielikuvituksen tuotetta.

Zama on elokuvana kuin vahva virtaus, jota vastaan uimarin on mahdoton taistella. Katsoja, joka haluaa vastauksia, kuluttaa energiavarastonsa, väsyy ja turhautuu elokuvan joutilaan tahdin, esoteerisen luonteen sekä sen juonettomalta ja määränpäättömältä tuntuvan kerronnallisen poukkoilun vuoksi. Mutta ne absurdin tajuiset, jotka ovat valmiita kellumaan Zaman tahdissa pääsevät mukaan Lucrecia Martelin luomaan sisäpiirin vitsiin, joka ei itsessään ole hauska, mutta jonka huumori syntyy siitä, että pääsemme seuraamaan päähenkilön turhautunutta yritystä ymmärtää sitä.

Ne, jotka ovat niin onnekkaita, että sattuvat löytämään itsensä Zaman kanssa samalta aaltopituudelta voivat katsella autuaina, kun päähenkilömme ja hänen mukanaan kulkevat ymmärrystä halajavat katsojat jatkavat toivotonta pyristelyään kohti rantaa vain ajautuakseen uuden, vahvemman virtauksen johdosta entistä kauemmas ulapalle. Kukaan matkalaisista ei tietenkään tule selviytymään kuivalle maalle, mutta ne, jotka käyttävät energiansa kellumiseen voivat sentään hymähdellä hetken aikaa.

Lopuksi lupaamani GIF-tiedosto eräästä elokuvan kohtauksesta. Se on hauskempi elokuvan kontekstissa, mutta se saattaa silti huvittaa joitain myös nykyisessä olomuodossaan, koska siinä on hassu laama (tai ehkä kyseessä on alpakka, toivottavasti kaikki laama- ja sorkkaeläimiä rakastavat ihmiset pystyvät antamaan arvoa tietämättömyyteni edessä).

Näytökset:

22.9. klo 13.30 Orion

25.9. klo 16.00 Orion

25.9. klo 21.00 Maxim 1

Lisätietoa elokuvasta