Sodankylän elokuvajuhlat 2018 osa 2/2: uudet elokuvat

Valtteri Himmanen

Sodankylässä on aina riski, että uusi elokuva jää sivurooliin klassikoiden vetovoiman edessä. Tänä vuonna pääsin tasoihin.

Elokuvajuhlat alkoivat osaltani Katharina Wyssin esikoisella Sarah plays a werewolf (2017), jossa nuorisoteatterissa näyttelevä älykäs teinityttö ajelehtii raskaiden ihmissuhteiden viidakossa. Henkisessä umpikujassa, ymmärrystä vailla Sarah etääntyy maailmasta alati enemmän.

Sarah pursuaa eurooppalaista sivistystä viitaten mm. oopperaan ja kirkkohistoriaan. Itseäni miellytti, kun tunnistin musiikeista Lentävän hollantilaisen alkusoiton. Jälkeenpäin selvisi, että Wagnerin ja Wyssin teosten juonilla on yhtymäkohtia – ei viittauksia toki perusteetta heitellä. Elokuva loi yhtä aikaa älyllisen rikkaan ja lohduttoman nuoruudenkiihkeän maailman. Nimiosaa näyttelevä Loane Balthasar tekee vaativan roolityönsä naturalistisella herkkyydellä.

Provokatiivisiakin käänteitä sisältänyt elokuva jätti sydämen rikki, jännitteet auki, haavat sitomatta. Armottomuus ei kuitenkaan riko teoksen eheyttä. Psykologinen umpisolmu vietiin harkitulla tavalla niin överiksi, että olin defenssinomaisesti siitä huvittunut. Loppupuolella elokuva alkoi hieman väkinäisesti tarjota selityksiä aiemmalle arvoituksellisuudelleen, mutta itse en joidenkin ulkomaisten arvioiden tapaan pidä tätä kokonaisuutta pilaavana piirteenä. Elokuva osasi loppua juuri ajoissa. Wyssin esikoinen antaa odottaa ohjaajaltaan paljon tulevaisuudessa.

Sodankylässä esitetty Madeline's Madeline olisi lukeman perusteella ollut samankaltaiselta perusasetelmaltaan tälle erinomainen verrokkielokuva. Ehkä se esitetään vielä R&A:ssa?

Järjestyksessä toinen Sodankylässä näkemistäni uusista elokuvista oli Song of Granite (2017), dokumentaristina uraa tehneen Pat Collinsin fiktion ja dokumentin vaikuttava hybridi. Irlannin Oscar-ehdokas vieraskielisen elokuvan kategoriassa (gaelinkielisyytensä vuoksi) kertoo kansanlaulaja Joe Heaneyn (1919-1984) elämäntarinan. Laulajaa esittää kolme eri-ikäistä näyttelijää. Lapsuutensa maaseudulla henkeäsalpaavissa maisemissa viettänyt Heaney tekee aikuisena uraa suurkaupungeissa.

Mustavalkokuvaus oli upeaa. Kuulas elokuva antaa hienosti tilaa säestyksettömille lauluesityksille, harmi tosin ettei laulutekstejä tekstitetty gaelinkieltä taitamattomille. Toki laulamisen virtuoottisuus ja vivahteikkuus saivat tällöin ansaitsemaansa huomiota. Aikaa asioille annetaan muutenkin, otot ovat pitkiä ja kamerat pysähtyneitä, ihmiset hiljaisia.

Kanadalaisen Guy Maddinin yhdessä Galen ja Evan Johnsonin kanssa ohjaama The Green Fog (2017) oli tunnin mittainen kokeellinen remix-montaasi, joka koostui yksinomaan San Fransiscoon sijoittuvista elokuvista leikatuista otoksista. Ennakkotietojen perusteella elokuva jollain rakenteellisella tasollaan mukaili Vertigoa. Hitchcockin mestariteoksen (uudelleen)katsominen ei varmastikaan liene tarpeetonta pohjatyötä katsomiskokemusta varten. Ohjaajakolmikon teoksen ja heidän sitä edeltäneen lyhytelokuvansa näin kolmelta yöllä: kyseinen ajankohta tuntui sopivan kokemukselle mainiosti luoden sille sopivan hulluttelevat kehykset.

Samantyyppisiä elokuvakohtauksia, esimerkiksi kaupunkiautoilua, hahmojen putoamisia ja katoille sijoittuvia takaa-ajoja oli koottu kokonaisuudesta erottuviksi jaksoiksi. Hulvattomia olivat lukuisat ”keskustelukohtaukset”, joissa varsinaiset repliikit oli alkuperäiskohtauksista enimmiltä osin leikattu pois ja jäljelle jätetty vain hahmojen repliikkienväliset ilmeilyt ja äännähtelyt.

Tekijävieras Mahamat Saleh Harounilta valitsin katsottavaksi Cannesissa Tuomariston palkinnon 2010 voittaneen A Screaming Manin. Harounin elokuva kertoo entisestä uimarista Adamista, joka poikansa Abdelin kanssa työskentelee hotellin uima-altaalla Tsadissa. Adam alennetaan hotellin porttivahdiksi samalla, kun nuoruuden kukoistusta elävä Abdel saa jatkaa työtään altaalla. Maassa yltyvä sisällissota alkaa ulottaa vaikutuksiaan perheeseen, mikä johtaa epätoivoisiin tekoihin.

Harounin surumielinen ja hillitty elokuva lunasti siihen kohdistamani odotukset ja toiveet. Lyyrinen teos tuntui kokoaan suuremmalta. Oli hyvä etten luottanut traileriin, jonka perusteella A Screaming Man näytti paljon yksioikoisemmalta kuin mitä se oli. Myös Harounin Dry Season -elokuvalla, jota yhtä lailla katsottavaksi harkitsin, oli yhtä kankea mainos. Toivottavasti Harounin elokuvia pääsee joskus näkemään lisää: ulkopuolisen näkökulmasta tsadilais-ranskalaisen auteurin tuotanto vaikuttaa tasaisen hallitulta.

Säestetyn mykän tilalle valitsin Paul Schraderin uusimman, kehuja keränneen First Reformedin (2017). Jos näistä Sodis-suosituksista jostain on jollekulle todennäköisimmin ”hyötyä”, niin juuri tästä. Tähtinäyttelijöidensä, kulttiohjaajansa ja amerikkalaiselokuvien vetovoiman myötä First Reformed saapuu epäilemättä muodossa tai toisessa suomalaiskatsojien ulottuville, vähintäänkin suoratoistoon mutta varmaan levitykseenkin. Ainakin ansaitsisi tulla.

Ethan Hawken esittämä pappi pyydetään keskustelemaan elämänhalunsa menettäneen ympäristöaktivistin kanssa. Papin hahmoon on sisällytetty monenlaista rosoisuutta armeijamenneisyydestä alkoholismiin ja perhetragediaan. Hahmon syöksykierre on piinallisen jännittävää katsottavaa.

Laajensin Sodankylä-kokemustani jälkeenpäin omalle ”kotisohvalleni”, sillä jotkut esitettävät elokuvat oli mahdollista nähdä helposti myös dvd:nä. Bergmanin Talven valoa esitettiin festarilla (peräti Olivier Assayasin esittelemänä), ja katsoin sen pian kotiin päästyäni. Bergmanin elokuva osoittautui ensiarvoisen tärkeäksi lähtökohdaksi Schraderin teokselle. Yhteyttä ei nähdäkseni voi alleviivata liikaa: jos tekijät vain olisivat uskaltaneet muotoilla asian toisin, voisi First Reformedia helposti nimittää Talven valon uusintaversioksi. Vaikutteita on nähtävästi myös Bressonin Papin päiväkirjasta, mutta kyseistä elokuvaa näkemättömänä en osaa arvioida niitä sen enempää. Mikäli sekä Schraderin ja Bergmanin elokuvat haluaa nähdä (ja miksipä ei haluaisi), kannattaa ensin katsoa Bergmanin ankara huipputyö. Jos välttämättä haluaa katsoa Schraderin teoksen ensin, kannattaa elokuvien välillä ehkä pitää huomattava tauko.

Schraderin elokuva ei missään määrin ole vain Bergmanin toisinto, vaan tuo tematiikkaan paljon lisätasoja ja vie tarinaa uusiin suuntiin. Elokuva herätti kiinnostuksen Schraderin muita pääteoksia kohtaan. Näyttelijäensemble tekee terävää työtä kautta linjan, mutta erityisesti Ethan Hawken pääosatyö teki vaikutuksen vivahteikkuudessaan ja intensiivisyydessään: tätä puolta Hawkesta en osannut odottaa. Roolitöiden näkökulmasta kyseessä oli festivaalien kohokohta…

…Nico, 1988 -elokuvan (2018) ohella. Elämäkertaelokuva kertoo Nico- taiteilijanimellä tunnetun laulaja-malli-näyttelijän (1938-1988) viimeisistä vuosista. Nico nousi tunnetuksi yhteistyöstään Andy Warholin ja Velvet Underground -yhtyeen kanssa, mutta Susanna Nicchiarellin elokuva haluaa painottaa laulajan soolouraa taiteilijuuden merkittävimpänä vaiheena.

En tiennyt Nicon elämästä tai urasta juuri mitään ennalta. Onneksi seuranani elokuvaa katsomassa oli henkilö, joka kuiskaten tarjosi oppineen kommenttiraidan kokemuksen tueksi. Tiedot laulajan elämästä eivät ole välttämättömiä, mutta suositeltavia ja vähintäänkin kiinnostavia. Lauluajan faneille elokuva varmasti antaa eniten, ja tarjonnee yksityiskohdissaan heille mainion Nico-bingon. Tiettävästi elokuva antaa laulajasta varsin erilaisen, lempeämmän kuvan kuin esimerkiksi toinen tunnettu Nico-elokuva, dokumentti Nico Icon (1995). Nico on nyt äksy ja suorapuheinen, mutta pohjimmiltaan hyväsydäminen hahmo. Pahimmat kulmat on siloteltu.

Trine Dyrholmin roolityö on elokuvan toimimisen kannalta keskeinen tekijä: elokuva hänen ympärillään tuntuu välillä varsin yllätyksettömältä, täytetarinalta yksiulotteisine sivuhahmoineen. Hypnoottinen Dyrholm ”nousee materiaalinsa yläpuolelle”, kuten tavataan sanoa. Elokuvan huippukohdassa Itä-Saksan keikallaan Dyrholmin Nico sähköistää tunnelman yltäessään maanisen raivokkaaseen esiintymiseen. Hämmentävää kyllä elokuvan tähän mennessä saamista palkinnoista ja ehdokkuuksista vain yksi on Imdb:n mukaan mennyt Dyrholmille. Elokuva ei kokonaisuudessaan ole kelvoton, mutta olisi ansainnut paremman käsikirjoituksen. Kerronnassa kiinnostavia hetkiä ovat mm. houreenomaiset välähdykset aidosta Nicosta poseeraamassa utuisissa värivaloissa.

Elokuva oli miellyttävä päätös elokuvajuhlille, pehmeä lasku kesänviettoon. Elokuva tullaan Orionin ohjelmavihkon tietojen mukaan näyttämään Rakkautta ja Anarkiaa -festareilla, ja teatterissa itsessään esitetään syksyllä kokonainen Nicon taiteilijauraa läpileikkaava sarja.