Sodankylän elokuvajuhlat 2018 osa 1/2: klassikot

Valtteri Himmanen

Helsinkiläisten elokuvaintoilijoiden katseiden kääntyessä jo syksyä kohti (tärppeinä ainakin R&A, Orionin viimeinen syksy sekä Nainen elokuvamaailmassa -luentosarjamme), on aika palata kesän parhaisiin festarimuistoihin. Helsingin yliopiston Elokuvaryhmä edusti Sodankylän 33. elokuvajuhlilla yhden jäsenensä voimin.

Yötön yö lumosi tänäkin vuonna. Olin käynyt Sodankylässä kerran aikaisemmin, festivaalin 30-vuotisjuhlilla vuonna 2015. Tarkan (ja aikaavieneen) ennakkosuunnitelman avulla miltei vältyin turhalta spontaaniudelta elokuvavalinnoissani. Sodankylä-kokemuksen oleellisiksi päättämäni rakennuspalikat - karaokenäytös, aamukeskustelu, mestariluokka ja aamuyönäytös - tuli suurimmaksi osaksi haalittua kasaan. Ainoastaan säestetty mykkänäytös jäi harmillisesti, ja yllättäen, väliin tänä vuonna. Tulevia festivaaleja ajatellen mykät ovat juuri ne elokuvat, joihin kannattaa joko varata liput ennakkoon tai vähintäänkin juhlien ensimmäisinä päivinä. Kilpailu lipuista tuntui tänä vuonna aiempaa kovemmalta siitäkin huolimatta, että kävijöitä oli ennätysvuotta 2015 vähemmän.

Vanhoista elokuvista ensimmäisenä katsomani, Alain Tannerin tunnetuimpiin elokuviin kuuluva Salamanteri (1971) osoittautui hyväntuuliseksi ”hengailuelokuvaksi”. Sveitsiläiselokuvan klassikoksi kutsutussa elokuvassa miestoimittaja ja -kirjailija tekevät tv-käsikirjoitusta tapauksesta, jossa nuori nainen (Sodankylä-vieras Bulle Ogier) on lehtitietojen mukaan ampunut setäänsä. Naista haastatellessaan miehet joutuvat vuorotellen tämän lumoihin ja käsikirjoituksen kirjoittaminen alkaa tuntua alati vähemmän tärkeältä.

Oli miellyttävää, ettei hahmojenvälisiä suhteita missään vaiheessa haluttu määritellä tarkasti. Hahmot ovat vapaita tekemään mitä haluavat, kukaan ei vaadi toiselta sitoutumista.

Salamanteri on erinomaisten näyttelijöiden ilahduttan rento ja piiloviisas elokuva. Tannerin toinen pääteos, Jonas täyttää 25 vuotta vuonna 2000 esitetään Orionissa elokuun lopulla.

Festivaalin innostavimmalla elokuvalla oli jo parikymmentä vuotta ikää ja luen sen tässä päivityksessä "vanhojen" elokuvien joukkoon. Festivaalin tekijävieraan, espanjalaisen José Luis Guerínin Train of Shadows (1997) lasketaan mykkäelokuvaksi, joten teknisesti ottaen näin festareilla yhden mykän – joskaan en siis livesäestettyä.

Koin Guerínin mestariteoksen tietämättä siitä juuri mitään etukäteen, ja elokuva sai rakentua katsojalle omaan rauhalliseen tahtiinsa. Ensin tarkasteltiin 1900-luvun alun ylhäisöperheen kotielokuvia, kesäistä yhdessäoloa kotikartanon mailla. Mustavalkoinen filmimateriaali on taitavasti käsitelty näyttämään vanhalta ja kuluneelta, ja kuvamateriaalin tunnelma on dokumentaarista.

Mustavalkoisen alun jälkeen kuvaustyyli vaihtuu värilliseksi ja moderniksi, kuvattava aika on kaiketi nykyhetki. Vähäeleinen kamera näyttää äskeisistä kotifilmeistä tutun ylhäisökartanon sekä viehättävän nykyajan pikkukaupungin yksityiskohtia. Värit hehkuvat, kuvat ovat lumoavia. Tämän jälkeen palataan sekä mustavalkoiseen "arkistomateriaaliin" että taas värimaailmaan. Värillisissä kohtauksissa kommentoidaan kekseliäillä tavoilla kotielokuvia. Elokuvan mykkyys toteutuu paitsi kotielokuvien äänettömyytenä, myös yksinkertaisesti asioiden ja paikkojen hiljaisuutta kuvaamalla.

Tarinan tasolla, kuten myöhemmin otin selvää, elokuvassa on kyse ranskalaisen, todellisen lakimies-amatöörielokuvaaja Gerard Fleuryn vuoden 1930 arvoituksellisesta katoamisesta, jota ”tutkitaan” 70 vuotta myöhemmin tämän kotielokuvia tarkastelemalla. Guerínin kokeellinen teos on joiltain piirteiltään kuin mykkä dokumentti(mokumentti?), toisaalta elämäkerrallinen uudelleenluodessaan Fleuryn elämän hetkiä. Vertailukohdiksi on mainittu Blow Upin ja Cachén kaltaisia teoksia. En kuitenkaan ole aiemmin nähnyt kerrontaa, jossa elokuvaa katsojan silmien edessä editoiva leikkaaja aivan tällä tavalla tuotaisiin elokuvalliseksi toimijaksi.

Muistan tuoreeltaan intoilleeni, että tässähän on täydellinen elokuva. Guerínin elokuvallinen runoelma oli kertakaikkisen puhdistava kokemus. Mainittakoon, että ei-hd-tason kuvanlaatua sietäville elokuva on nähtävissä archive-sivustolla.

Mestariluokkaelokuvaksi valikoitui tänä vuonna Zoltán Fábrin Kaksi puoliaikaa helvetissä (1961). Jalkapallon mm-kisojen vuoksi lajia kuvaavia elokuvia nähtiin Sodankylässä kokonaisen sarjan verran, joten koin asiakseni yhteen palloiluelokuvaankin tutustua.

Tositapahtumiin löyhästi pohjautuva elokuva kertoo toisen maailmansodan unkarilaisista sotavangeista, joista koottu joukkue pakotetaan pelaamaan saksalaisia vastaan Hitlerin syntymäpäivänä. Vankileirin julmat olot tuovat esiin ihmisluonnon karut puolet, itsekkään selviytymisepätoivon.

Elokuva tuntui kummallisella tavalla tyyliltään studioajan Hollywood-juonielokuvalta, ei erityisen eurooppalaiselta. Vaikutelma syntyi niin kuvauksesta (ja kuvastosta), hahmogalleriasta kuin näyttelemistyylistäkin. Toki joitain kerronnallisia yllätyksiä tuli vastaan niin kuvauksessa kuin myös erityisesti musiikissa: taustamusiikin teemat olivat persoonallisia ja vangit innostuivat parissa kohtaa letkeään musisointiin. Kerronnasta syntyneen Hollywood-assosiaation kannalta tuntuu ymmärrettävältä, että elokuvasta on Amerikassa tehty niin virallisia kuin epävirallisiakin uusintaversioita. Fábrin huipputeoksen kaltaiseen ankaruuteen ei lukemani perusteella ole myöhemmissä versioissa uskaltauduttu.

Seuraavaa kliseistä lauserakennetta ja ilmaisua ei liene turhan usein muotoiltu tällaisen sisällön tarpeisiin, joten en voi nyt jättää tilaisuutta käyttämättä: Barbet Schoederin Maîtresse (1976) on pakkokatsottavaa kaikille sadomasokismista kiinnostuneille.

Elokuvan lähtökohta on perin samanlainen Salamanterin kanssa: miespäähenkilö (Gérard Depardieu) rakastuu Bulle Ogierin esittämään salaperäiseen naiseen. Ogier esittää ammattidominaa, joka pitää työtilaansa kerrostaloasuntonsa alapuolisessa huoneistossa, jonne laskeutuu lattiastaan alaspäin aukeavaa mekaanista portaikkoa pitkin.

Elokuvan sm-kohtaukset ovat aitoja, ja vaarallisimmat toimenpiteet suorittaa Ogierin hahmoksi pukeutunut oikea domina oikeille sm-harrastajille. Graafisella (joskin hieman staattisesti kuvatulla) sadomasokismikuvastollaan elokuva pyrkii tietysti shokeeraamaan, mutta nähdyt teot ovat luonnollinen, arkinen osa elokuvan aihepiiriä. Irrallisemmalta järkyttämiseltä sen sijaan tuntui kohtaus, jossa Depardieun hahmo vieraili oikealla teurastamolla ja katsoja todisti veristä hevosentappoa. Kohtaus toki tuo elokuvaan hetkellisesti uutta tematiikkaa, mutta tähän ei kuitenkaan syvennytä enää tarpeellisessa määrin.

Tämän vuoden päävieraan Schroederin uran kuriositeetiksi jääneen Maîtressen huonointa antia on sukupuoliasenteiden vanhentuneisuus. Mieshahmon ja dominan suhteen vakiintuessa Depardieun hahmo alkaa vakoilla naista ja selvitellä tämän salaisuuksia. Hahmo alkaa omine lupineen, miehisin ottein järjestää naisen asioita hyväksi katsomalleen tolalle, eikä elokuva lopulta (aikansa tuotteena) katso tarpeelliseksi kovin ankarasti kyseenalaistaa tällaista toimintaa. Tämä, sekä rakkaustarinan kaavamaisuus tuntuisi vähemmän ongelmalliselta, mikäli pääparin välillä olisi syvempää kemiaa. Miksi Ogierin karismaattinen, moderni naishahmo olisi rakastunut Depardieun umpimieliseen perusmieheen? Tarina olisi omaan makuuni kaivannut enemmän Salamanterimaista otetta.

Ottomar Domnickin Jonas-elokuvan (1957) myötä katsottaviksi valittuihin elokuviin sisältyi mutkan kautta myös festivaalien kolmas päävieras, Dominik Graf. Elokuvan nimihenkilöä esittää Dominikin isä Robert Graf, ja elokuvan jälkeen esitettiin Dominikin isästään tekemä lyhytdokumentti.

Jonas on kertomus vieraantuneisuudesta ja yksinäisyydestä sodanjälkeisessä suurkaupungissa. Tehdastyöläinen Jonas ostaa kalliin hatun, joka pian varastetaan. Mies päätyy lopulta itsekin varastamaan uuden hatun, mutta kokee teostaan tauotonta ahdistusta. Mies kohtaa mukavan naisen, jonka seurassa ei kuitenkaan osaa oikein olla. Jonasin mielessä alkaa lisäksi välähdellä muistoja paosta sodan vankileiriltä. Kaikkea tätä säestää Jonasin päänsisäistä, nykykorviin rasittavan naiivia vainoharhaisuusmonologia suoltava voice-over.

Jonas toimisi paremmin, jos se esitettäisiin sopivan elokuvan vertailuparina – minkä, siihen ei tietämys toki riitä. Elokuvan, jonka jälkeen katsojan huomio kiinnittyisi Jonaksessa oikeisiin asioihin (mikä nyt toisaalta pitää paikkansa ihan minkä tahansa elokuvan suhteen). Jonas ei ehkä ole kadonnut elokuvahelmi, mutta historiallisesti kiinnostava ja ajalleen ilmeisen poikkeuksellinen - kokeelliseksi kutsuttu - länsi-saksalainen aikaansaannos. Kuvaukseltaan elokuva on kiistatta vaikuttavaa työtä. Myös Jonaksen musiikki on mainitsemisen arvoinen: Winfried Zilligin alkuperäismusiikin lisäksi elokuvassa kuullaan Duke Ellingtonin Liberian Suite -sarjaa.

Tuntuu, ettei karaokenäytöksessä nähdystä George Dunningin Yellow Submarinesta (1968) jäänyt lopulta kovin "tarkan analyyttistä" sanottavaa. Osittain tämä johtuu juuri poikkeuksellisesta katsomistilanteesta: laulaessa ei elokuvan kokemiseen voinut keskittyä kovin hyvin. Laulut olisi toki ollut hyvä osata ulkoa, sillä lyriikat eivät ilmestyneet valkokankaalle karaokevideon säntillisyydellä (riittävän etuajassa), vaan juuri silloin kun tekstittäjästä hyvältä tuntui.

Karaokenäytös on sosiaalisena tilanteena perin mielenkiintoinen: yleisö on ehdollistunut reagoimaan ruudulla tapahtuviin juonenkäänteisiin ja repliikkeihin kollektiivisesti. Surullisessa kohdassa kuuluu yhteinen ”awww”, iloisessa hurrataan. Karaokenäytöksissä elokuvajuhlat tulevat niin lähelle pop/rock-festareita kuin ne mitenkään voivat.

Yellow Submarinen näkisi mielellään rauhallisemmassa tilanteessa, sillä elokuva on erinomaisen viihdyttävä. Seikkailujuonikin mielikuvituksellisen melskeen seasta löytyy, mutta se ei pitkään tunnu elokuvassa kovin tärkeältä. Elokuvan loppupuolella tarinan loppuun saattamisen pakkopyrkimykselle annetaan periksi, mikä ei kokemusta onneksi pilaa.

Yellow Submarine on varmasti paitsi animaatioklassikko, myös yksi psykedeelisen elokuvan huippusaavutuksista. Tiedä sitten, kuinka hyvin elokuva toimii Beatlesia tuntemattomille – siinä hypoteettisessa tilanteessa, että joku tällainen katsoja olisi elokuvan äärelle päätynyt.

Sodankylä-raportin toisessa osassa käsittelen festivaalin tuoreempaa elokuvatarjontaa. Todettakoon tässä vielä karaoke-yleisöstä kuuluneen hihkaisun mukaisesti: Sodis all you need...