Season Film Festival 2018

Aleksi Julkunen

Onko varmempaa kevään merkkiä pääkaupunkiseudulla, kuin kesää kohden kasvavien elokuvafestivaalien putkahtelu joka suunnalta? Upeat ja erityiset elokuvakokemukset ovat taattuja toisin kuin kevään kehittyminen toivottuun tapaan – tänä keväänä tuntuu kuitenkin, että saamme nauttia niistä molemmista. Oi, audiovisuaalisia onnen päiviä!

Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin keväinen pikkusisar Season Film Festival järjestettiin 5.-8.4.2018 kuudetta kertaa Kinopalatsissa sekä uudistetussa Maximissa, jota festivaalinäytökset ovatkin jo kaipailleet. Festivaali toi jälleen toistakymmentä mielenkiintoista pitkää fiktioelokuvaa, kolme dokumenttia ja kotimaisen lyhytelokuvanäytöksen elokuvaintoilijoiden iloksi.

SFF 2018 alkoi omalta osaltani Angela Robinsonin kahdeksan vuotta suunnitteilla olleella Professor Marston and the Wonder Womenilla (2017). Elokuva kertoo tositarinan psykologi William Moulton Marstonista (Luke Evans) ja hänen Wonder Woman -sarjakuvahahmonsa innoittaneesta polyamorisesta suhteesta vaimonsa Elizabeth Marstonin (Rebecca Hall) ja rakastajattaren, nuoren psykologian opiskelijan Olive Byrnen (Bella Heathcote) kanssa.

Tätä maailmansotien väliseen aikaan sijoittuvaa kiehtovaa tarinaa kerrottiin perinteiseen biopic-tyyliin takaumarakenteella: elokuvan nykyhetki oli Child Association of American kuulustelussa, jossa Wonder Woman -sarjakuvan vahingollista kuvastoa ja William Marstonin motiiveja sen tekemiseen syynättiin perusteellisesti. Elokuvan tästä hetkestä katsellaan taaksepäin yhteneväisyyksiin herra Marstonin elämän ja erityisesti hänen elämänsä naisten ja sarjakuvien Wonder Womanin välillä.

Elokuvan suurin ongelma on juuri sen rakenteessa. Tämä takaumarakenteinen kerronta, joka kattaa yhteensä 13 vuoden aikajänteen käydään läpi tarinan tärkeimmät kohokohdat esittäen – polyamorian kehkeytyminen, perheen perustaminen, ulkoa tuleva paine ja suhteen kestäminen. Saman tarinan voisi lukea ilman, että menettäisi juurikaan mitään elokuvallisesti säväyttävää.

Elokuvan pitävätkin kasassa, toki koskettavan ja lämminhenkisen tarinan lisäksi, ennen kaikkea näyttelijöiden suoritukset, sekä heidän seksuaalisen leikkisä synergiansa: kohtauksissa on alati läsnä sensuellin vetovoiman tuntua sekä erittäin eroottinen lataus – Angela Robinson on onnistunut ohjaamaan upean näyttelijäkolmikon kemian näkyväksi valkokankaalla.

Tämän trion ja koko elokuvan parhaat hetket ovatkin fantasianomaisissa seksikohtauksissa, joista viipyilevä kamera antaa katsojille toden teolla aikaa nauttia visuaalisesti upeista roolileikki- ja sidontakuvastoista. Elokuvallisen ilottelun suureksi tappioksi suurempi painoarvo annetaan Marstonien ja Olive Byrnen tarinan kertomiselle, joka juostaan suurelta osin läpi. Myös Seasonin yleisöstä kuului usealtakin suunnalta valittelua seksikohtausten vähyydestä elokuvan jälkeen. Seasonin yleisö ei ole huijattavissa.

Festivaalini jatkui lauantaina double billillä, jonka ensimmäisenä osana oli luvassa Todd Haynesin Wonderstruck (2017). Elokuva kertoo kahta rinnakkain kulkevaa ja hiljalleen kehkeytyvää tarinaa nuoresta kuurosta tytöstä, Rosesta (Millicent Simmonds), vuonna 1927 sekä nuoresta kuuroutuvasta pojasta, Benistä (Oakes Fegley), 50 vuotta myöhemmin, vuonna 1977. Molemmista tarinoista nähdään alkuun hyvin lyhyitä välähdyksiä, mikä tuntuu viekoittelevan kryptiseltä. Rinnakkaisiin maailmoihin uppoudutaan vähitellen, mutta sadunomaiset tarinat vievät lopulta täysin mukanaan.

Kuurous on elokuvassa keskeisenä motiivina niin tarinan, kuin myös sen elokuvallisen toteutuksen kannalta. Kuurouden tuottamat kommunikaatiovaikeudet turhauttavat päähenkilöitä, erityisesti vaikeissa suhteissa vanhempiin, ja ovat omalta osaltaan vaikuttamassa molempien ratkaisua lähteä etsimään paikkaansa ja juuriaan New Yorkiin. Väärinymmärrykset luovat myös mutkia kumpaisenkin matkoihin.

Elokuvallisen toteutuksen kannalta kumarretaan mykkäkauden suuntaan ja sen nojalla tavoitellaan myös kuurouden subjektiivista kokemusta. Mustavalkoisena kerrottava Rosen tarina vuodelta 1927 on säestetty dramaattisella, koruilevalla ja ääniefektit sisältävällä ääniraidalla sekä 1977 tarina myöskin hyvin eloisalla ajan henkeä uhkuvalla ääniraidalla (mm. David Bowien Space Oddity) – molemmat Todd Haynesin luottosäveltäjä Carter Burwellin käsialaa. Upeat äänimaisemat ovatkin tärkeässä osassa helpottamassa tätä mykistetyn maailman ja katsojan kohtaamista. Löytyyhän elokuvasta myös lukuisia erimuotoisia tekstiplansseja (kirjojen kannet, kirjoittamalla kommunikoiminen), sekä upea Lillian Mayhew’n (Julianne Moore) tähdittämän mykkäelokuvan loppukohtaus, jota Rose on katsomassa. Elokuvan kuulokulmasta kuitenkin irtaudutaan tarkoin valittuina hetkinä.

Elokuvan tarina on ovela ja tarkkaan rakennettu jokaista käännettä myöten, mutta sen elokuvallinen toteutus on toden teolla se, mikä elokuvasta lopulta jää mieleen. Kaksi rinnakkaista tarinaa eri ajoissa todella antavat tilaa luoville ratkaisuille: mustavalkoinen ja värillinen todellisuus; musiikki, joka on täynnä rinnakkaisajoille ominaista henkeä kuitenkin samaan aikaan käyden vuosikymmenet ylittävää dialogia; sulavat, välillä jopa "citizenkanemaiset" leikkaukset tarinasta toiseen sekä lopun pienoismallianimaatio. Leikkisä ote, joka värittää Wonderstruckin elokuvallista ilmaisua alusta loppuun tekee elokuvasta jokseenkin nostalgisen ja erittäin sadunomaisen matkan lapsuuden todellisiin tai mielikuvituksellisiin seikkailuihin.

Sadunhohtoisista tunnelmista kuitenkin palattiin rysäyksellä todellisuuteen – eikä Suomen lintukodon turvaisaan sellaiseen, vaan keskelle Syyrian sotaa. Tuohon lehtiotsikoiden ja pakolaisten tuolla puolen häilyvään, usvan peittämään todellisuuteen. Todellisuuteen joka ei ole meidän, vaan muiden ihmisten, mutta silti yhtä arvokas kuvattavaksi.

Belgialaisen Philippe Van Leeuwin (pääasiallisesti toiminut kuvaajana, mm. Bruno Dumontin La vie de Jésusissa (1997)) toinen pitkä ohjaustyö Insyriated (2017) tuo fiktion keinoin todelliseksi Syyrian sodan ahdinkoa näyttämällä kerrostalohuoneistoon loukkuun jääneiden kahden perheen eloa sodan keskellä. Sota sykkii ulkona ja sen jälkijäristykset porautuvat myös asunnon seinien sisäpuolelle luoden jännitteitä sukupolvien ja perheiden välille.

Ennen elokuvaa olin sen synopsiksen ja viime vuotisen Seasonilla esitetyn Hiam Abbass-elokuvan I Still Hide to Smoken (2016, ohj. Rayhana) perusteella muodostanut oman odotushorisonttini, joka sisälsi paljon tulista riitelyä ja raivoisaa dialogia asunnon vankien välillä. Elokuva kuitenkin otti vastakkaisen lähestymistavan: asunnossa kytee hiljaista, puhumattomuudesta ja valheista patoutunutta ahdistusta ja traagista salailua, joka käänne toisensa jälkeen tummenee. Kamera seuraa upeasti henkilöhahmoja ympäri asuntoa, tuoden esille hieman jokaisen kokemusmaailmaa selkeimpien keskushahmojen, Oum Yazanin (Hiam Abbass) ja Haliman (Diamand Bou Abboudin), lisäksi. Ihmiset yrittävät parhaansa mukaan toimia moraalisesti oikein, eikä asunnossa oikein olekaan "pahaa" hahmoa, vaan ulkoinen jännite yksinkertaisesti virittää asunnon sisäisen ilmapiirinkin räjähdyspisteeseen.

Elokuvan arvo ja tärkeys ovat kuitenkin kautta linjan vahvojen roolisuoritusten, upean kameratyön ja käsikirjoituksen sijaan todellisen maailman akuutissa tilanteessa, jota se kuvaa. Muistutus siitä, minkälaisia kohtaloita sodan turmelemassa Syyriassa on käynnissä parhaillaan, on paikallaan myös kokemuksellisena, taiteen keinoin ihmisen tajuntaan iskostuvana tunnelmana, jonka Insyriated tarjoaa myös elokuvallisesti vaikuttavana kokonaisuutena.

Loppuun olisi ihanaa ainoastaan kiittää ilostuttavasta festivaalista, joka on kieltämättä mukava, pieni muistutus siitä laadusta sekä laajuudesta, jota syksyn päätapahtuma Rakkautta & Anarkiaa tarjoaa. Joudun kuitenkin ilmaisemaan myös huoleni festivaalikulttuurin tilasta: yhdessäkään näytöksistä, joissa olin aplodit eivät saatelleet elokuvan lopputekstejä. Festivaalitunnelman kannalta keskeistä on ollut juuri tämä elokuville taputtaminen, joka ei suureksi harmiksi ole tavallinen käytäntö yleisesti elokuvan loputtua. Tätäkin minun on vaikea ymmärtää: toki läsnäolevalle esiintyjälle aplodeeraus on luonnollista ja ikään kuin myös kohteliaisuuskäytäntö, kuten konserteissa tai teatterissa.

Meillä elokuvan ystävillä olisi ainutlaatuinen tilaisuus, jota muiden taiteenlajien kohdalla ei juurikaan ole. Mikäli elokuville taputettaisiin joka kerta niiden päätyttyä, olivat aplodit sitten pienet kohteliasuusaplodit tai raikuvat vislauksin korostetut huutoaplodit, voisimme ajatella elokuva-aplodien kaikuvan halki ikuisuuden – aina niistä ensimmäisistä ensi-iltanäytöksen aplodeista erilaisten formaattien mahdollistaviin loputtomiin näytöksiin. Tämän yksinkertaisen taputtamisen aktin voi mieltää vaikka oman mielipiteen ilmaisuksi tai elokuvan nostamiseksi (jos se vain jonkun mielestä vielä sitä tarvitsee) muiden taiteenlajien joukkoon. Festivaaleilla olen tähän asti kokenut aplodien antamisen olevan pikemminkin sääntö kuin poikkeus, minkä pois kuihtuminen olisi surullista. Haastankin sinut olemaan se poikkeus, joka vaikka yksinään taputtaa elokuvateatterissa – sen olemme velkaa elokuvantekijöille sekä erityisesti elokuvakulttuurille.